Reilun neljänkymmenen vuoden työurani on nyt päättymässä. Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Tässä muutamia hauskoja muistoja vuosien varrelta.
Leikkuupuimurilla Helsingin kesäyössä
Alkuun tapaus opiskeluajoilta. Olin kesätyössä John Deeren maahantuontikorjaamolla Helsingin Malmilla. Maahantuotavat koneet tulivat pääosin ship & rail -kuljetuksina Jätkäsaaren satamaan. Isot leikkuupuimurit siirrettiin ajamalla yöaikaan Helsingin keskustan läpi muun liikenteen ollessa hiljaisempaa. Ensimmäisellä reissullani opastamassa oli kaksi kokeneempaa asentajaa. Ajoimme puimurit laivan ruumasta laiturille ja aloitimme matkanteon jonossa, minä viimeisenä. Marskin patsaan paikkeilla Mannerheimintiellä ihmettelin, mikseivät edessä olevat puimurit liiku, vaikka vihreä valo palaa. Samaa ihmettelivät myös takana jonossa tööttäilevät autot. Vihdoin juuri valojen vaihtuessa punaiseksi etummaiset puimurit liikkuivat, mutta minä jäin punaisten taakse jumiin.
Vähitellen tajusin jutun juonen. Edellä menevien puimureiden takavalot häipyivät näkyvistä, ja minä jäi puimurini kanssa ihmettelemään, miten Malmille pääsisin. Helsingin keskusta ei ollut kovinkaan tuttu lukuun ottamatta bussireittiä Viikki–keskusta. Ajelin stadionin ja Linnanmäen ohitse kohti Kalliota, josta toivoin pääseväni tutulle Hämeentielle ja siitä edelleen Malmille. Kurvailin pitkin Kallion paikoin ahtaitakin katuja. Eräässä risteyksessä pysähdyin liikennevaloihin, kun viereisestä baarista tuli ulos melkoisen juopunut pariskunta. Mies oli sen verran perillä maataloudesta, että hän ihmetteli, jokos nyt on puintiaika kesäkuussa. Kyselin heiltä reittiä Hämeentielle. Puimurin rappusilla roikkuen he opastivat minut muutaman korttelin matkan, jossa jäivät kotinsa kohdalla pois. He kiittelivät ainutlaatuisesta taksikyydistä ja minä kiittelin opastuksesta edessä jo näkyneelle Hämeentielle.
Kotona olin yöllä noin kahden aikaan. Seuraavana aamuna aamukahvilla onnistuneelle, kuulemma jo perinteiselle kujeelle naurettiin makeasti.
Kumpi on viisaampi, muna vai kana?
Ensimmäinen varsinainen työpaikka oli väliaikaisen koulutuksen ylimääräisen lehtorin viransijaisuus Siikasalmen maatalousoppilaitoksessa Liperissä. Tuohon aikaan maatalousoppilaitokset pullistelivat oppilaista. Opetusaineita oli äidinkielestä kansantalouteen ja ammattiaineisiin, joista opetin lähinnä kotieläintuotantoa. Oppilaat olivat pääosin maatiloilta lähtöisin, joten käytännön työt olivat useimmille tuttuja. Itselle juuri yliopistosta valmistuneena kotieläinhoidon käytännön opetus oli alkuun haastavaa, sitä puolta kun ei yliopistossa juurikaan käsitelty. Toki minulla oli jonkin verran kokemusta lomittajan ja seminologin töistä, mutta varsinkin sikoihin, lampaisiin ja kanoihin liittyvät työt olivat vieraampia.
Alkusyksystä opetussuunnitelmassa sitten luki kolme tuntia kanojen karsintaa seuraavalle päivälle. Pohdin, mitä se mahtoi olla: karsitaanko kanoilta siivet vai mitä karsitaan? Hiippailin illalla karjamestarin puheille, olisiko hänellä tietoa asiasta. Hän opasti minut 300 kanan häkkikanalaan ja kertoi, että kanojen joukossa on yleensä 10 prosenttia munimattomia kanoja, jotka tulisi löytää, lopettaa ja viedä ruokalaan ruokatarpeiksi. Hän antoi pikakurssin munimattomien tunnistamiseksi ja kehotti tekemään lopettamisen kivuttomasti niskat nurin taittamalla. Sitä ei ehditty kokeilla.
Seuraavana päivänä asia oli esissä heti aamusta vajaan kymmenen hengen pienryhmän kanssa. Etsimme ”munimattoman” kanan punavalaistusta kanalasta ja menimme ulos suorittamaan teloitusta. Aikani kanaa pyöriteltyäni totesin, että onpa sitkeähenkinen yksilö! Myös kana vaikutti hämmästyneeltä, mistä mahtoi olla kyse. Oppilaista eräs nuorimies rykäisi kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän koettaa. Ojensin kanan hänelle, ja pienellä kädenliikkeellä ja nytkäytyksellä kanan kaularanka oli poikki ja kana hengetön. Suuren kanatilan tulevana isäntänä (vielä nykyisenäkin) hän kertoi tehneensä tätä satoja kertoja.
Opetustuokion kruunasi kanan nylkeminen yhden teeren kokemuksellani. Sisältä paljastui pari melko valmista kananmunaa ja pitkä rivi tulossa olevia munan aihioita munasarjassa. Totesin, että on hyvä nähdä myös, miltä muniva kana näyttää sisältä päin. Ihan ei kelvannut selitykseksi. Kuulin tästä asiasta pitkin uraani, olihan tuossa oppilasjoukossa muun muassa MTK:n valtuuskunnan puheenjohtajana myöhemmin toiminut isännän alku.
Yksi oppi tästä itselleni oli, ettei opettajan tarvitse olla aina se viisain joukosta. Oleellista on, että paras viisaus saadaan kaikkien tietoon.
Maaseutuasiamies into pinkeänä
1980-luvulla kunnat satsasivat paljon elinkeinotoimintaan palkkaamalla elinkeinoasiamiehiä. Myös maaseutuasioihin panostettiin. Maaseutuasiamiehenä toimiessa oma into uusiin asioihin oli usein kovempi kuin kohderyhmällä, joten asioita piti itse testata. Perhekin jo huolestui näistä jatkuvista kokeiluista. Kokeiltua tuli esimerkiksi varhaisperunan ja vadelman viljelyä, mehiläishoitoa, siemenviljelyä, lihakarjan kasvatusta, turvesuolla urakointia. Myös lypsykarjanavetan rakennussuunnitelmat olivat jo varsin pitkällä, kunnes kaikki muuttui Kiteeltä tulleen puhelinsoiton myötä syksyllä 1985. Sen myötä oma maatalous jäi sivutoimiseksi ja virkamiesura eri tehtävissä on jatkunut näihin päiviin saakka.
Fermereille opetussuunnitelma 10 minuutissa
Itärajan avautuminen 1980-luvun lopulla avasi moni uusia yhteistyömuotoja itänaapurin kanssa. Myös maatalouskoulutukseen rakennettiin yhteistyötä. Maaherra Esa Timonen oli tehnyt korkean tason vierailun Karjalan neuvostotasavallan pääkaupunkiin Petroskoihin. Matkalla oli ollut esillä myös maatalousalan koulutuksen kehittäminen. Palattuaan maaherra kutsui meidät ammatillisen koulutuksen asiantuntijat puheilleen. Ihan tarkkaan meille ei selvinnyt, mitä oli sovittu, mutta Timonen komensi meidät Petroskoihin tapaamaan sikäläisiä opetus- ja maatalousviranomaisia. Parin viikon päästä kutsut ja viisumit olivat valmiina. Värtsilän rajanylityspaikka oli vielä vaatimaton parin parakin tilapäinen rajanylityspaikka. Venäläiset rajavartijat syöttivät meillä matkaeväämme rajalla ennen kuin lupa maahantuloon heltisi.
Seuraavana aamuna olimme maatalousministeri Turenkovin hulppeassa virkahuoneessa Petroskoissa. Itseni lisäksi matkassa olivat lääninhallituksen, koulutuskuntayhtymän ja aikuiskoulutuskeskuksen edustajat. Alkukohteliaisuuksien jälkeen ministeri Turenkov kertoi, että koulutukseen valitut 10 tulevaa fermeriä ja lehdistö ovat viereisessä huoneessa ja odottavat innokkaina tarkempia tietoja tulevasta koulutuksesta. Me suomalaiset koulutuslähettiläät katselimme toisiamme hämmästyneinä. Mitäs nyt tehdään?
Lääninhallituksen edustaja vastasi jotakin kohteliasta niitä näitä ja siirsi puheenvuoron seuraavalle ”joka kertoo tarkemmin koulutuksen käytännön toteutuksesta”. Koska istuin penkillä viimeisenä, tajusin vähitellen, että minun pitäisi sanoa jotakin konkreettista. Aiemmat puheenvuorot ja tulkkaus antoivat noin 10 minuuttia aikaa rakennella päässäni opetussuunnitelman ja muut tarvittavat asiat.
Kun vuoroni tuli, kerroin muun delegaation hämmästykseksi, milloin koulutus alkaisi, mikä on kesto, pääsisältö ja harjoittelujärjestelyt. Sitten siirryttiin viereiseen huoneeseen kertomaan sama hieman jalostuneena tuleville opiskelijoille ja sikäläiselle lehdistölle. Heillä oli asiasta paljon kysymyksiä, joihin keksimme vastauksia parhaamme mukaan. Tätä merkkitapahtumaa juhlistettiin illalla ja seuraavana päivänä asiaan kuuluvin menoin.
Takaisin Suomeen päästyämme ajoimme suoraan rajalta maaherran puheille. Muista kiireistään huolimatta hän otti meidät heti vastaan kuullakseen, miten matka oli sujunut. Kerroimme sovituista asioista ja myös huolemme yhdestä asiasta. Millä tämä kaikki rahoitetaan? Maaherra Timonen naurahti tuttuun tyyliinsä asialle ja sanoi: Älä sinä siitä huoli! Pääasia on, että yksityisen maanviljelyn jaloa aatetta saadaan naapurinkin käyttöön.
Rahoitus järjestyi monesta eri lähteestä ja koulutuksen juhlallisia avajaisin vietettiin Kiteellä syksyllä 1989. Asia uutisoitiin laajasti, muun muassa illan tv-uutisten päälähetyksessä. Myöhemmin koulutusyhteistyö laajeni merkittävästi, ja viime vaiheessa koulutusta järjestettiin myös kahdessa paikassa Venäjällä, Aunuksessa ja Moskovan eteläpuolella Podolskissa.
Yksi telefaksi Pohjois-Karjalaan riittää!
Eräs eniten kehittynyt ala viime vuosikymmeninä on tietoliikenne ja -tekniikka. Nyt jonkin sortin tietokone työpöydällä on itsestään selvyys. Työurani alussa 1980-luvulla näin ei ollut. Sähkökirjoituskone oli harvinaisuus, ja suurempia konekirjoitustöitä hoitivat siihen erikoistuneet henkilöt.
Telefaxit tekivät tuloaan laajempaan käyttöön 1980-luvun lopulla. Niinpä mekin laitoimme Kiteen maatalousoppilaitoksessa vireille telefax-laitteen hankinnan. Tämä tarkoitti soittoa ylitarkastaja Marjatta Lahtiselle Opetushallitukseen Helsinkiin. Hän hallinnoin kaikkia 50 maatalousoppilaitosta suvereenisti pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Alkulämmittelynä pyysin matkamääräystä Kesälahdelle tapaamaan oppilaitoksen johtokunnan puheenjohtajaa. Se meni helposti läpi. Ehdotukseeni telefaksin hankinnasta hän suhtautui kriittisemmin kysellen, mihin ihmeeseen tarvitsemme telefaksia! Hän lupasi kuitenkin pohtia asiaa. Lahtiseen voi sikäli luottaa, ettei mikään asia jäänyt puolitiehen ratkaisematta. Niinpä tästäkin asiasta tuli soitto kahden viikon kuluttua, jossa hän kertoi Opetushallituksessa harkitun, että Pohjois-Karjalaan riittää yksi telefaksi ja se sijoitetaan Ilomantsin maatalousoppilaitokseen. ”Voitte käydä siellä faksailemassa.”
Muistelen, että kerran jopa näin teimme.
Yksinkertaisen opetusneuvoksen yksinkertaiset ajatukset
Työskentelin itsekin 2000-luvun alussa muutaman vuoden Helsingissä Opetushallituksessa. Virkanimikkeenä oli opetusneuvos. Varsinkin suku oli otettu nimityksestä – vihdoin suvussa on yksi neuvos. Ihan kaikille ei tullut oikaistua, että kyseessä oli virkanimike ei arvonimi.
Kun olin ollut pari viikkoa virassani, vastaavia tehtäviä opetusministeriössä hoitava hallitusneuvos(!) kutsui minut kertomaan, millaisia tuoreita ajatuksia maakunnasta juuri tulleena minulla on luonnonvara-alan koulutuksen kehittämisestä. Niitähän minulla oli runsaasti. Kuunneltuaan tovin ajatusteni virtaa, joka sisälsi mm. vahvan ajatuksen toiminnan keskittämisestä yhteen oppilaitokseen/maakunta, hän kopisteli piippuaan ja loi katseen ulos työhuoneensa ikkunasta merelle avautuvaan näköalaan.
”Tuollaisia yksinkertaisia ajatuksia saattaa yksinkertaisen virkamiehen päähän tulla”, oli suora palaute esityksestäni. Erityisesti hän kehotti välttämään keskittämisajatuksen levittämistä laajemmalti. Suomi on laaja maa, eikä alueita pidä mennä liikaa määräilemään. ”Vähemmästäkin ne saa ärtymään.” Yhdessä sovittuja ohjauskeinoja tulee käyttää harkiten. Alueet osaavat itse hakea oikeat ratkaisut, mutta sille on annettava aikaa ja mahdollisuus. Porkkana toimii yleensä paremmin kuin keppi.
”Menet esimiehesi puheille omat ajatukset päässäsi ja tulet ulos esimiehesi ajatukset päässäsi”, tuli mieleeni, kun kävelin Kruununhaasta takaisin Hakaniemeen. Mutta vaikka kehitys onkin kulkenut esittämääni suuntaan ja pidemmällekin, ei tuo kokeneemman neuvoksen neuvo aloittelevalle neuvokselle huono ollut. Keskushallinnolla on oma roolinsa ja alueilla omansa.
Hyvä palautusprosentti
Tehtävissämme täällä ELY-keskuksessa teemme paljon erilaisia kyselyjä ja kuulemisia asiakkaille. Erään kerran valmistelimme kuulemiskirjettä viljelijöille uudesta tukiasiasta Ruokaviraston hyvässä ohjauksessa. Kirjeitä lähti useita kymmeniä, ja palautusaikaa oli pari viikkoa. Tavallista on, että palautusten perään joudutaan soittelemaan ja pyytelemään, eikä kaikilta saada vastausta sittenkään.
Nyt kirjeitä alkoi kuitenkin palautua jo seuraava päivänä ja parissa päivässä kaikki olivat palauttaneet kyselyn. Ihmettelimme pikaisia vastauksia ja hyvää palautusprosenttia, kunnes syy selvisi. Lähetekirjeen asetukset ja kirjekuoren osoiteikkuna eivät olleet synkronissa, jolloin lähettäjä osoitetietoineen (ELY-keskus) oli postin lajittelussa valahtanut vastaanottajakohtaan. Kaikki kirjeet palautuskuorineen palautuivat postin lajittelukeskuksen kautta suoraan takaisin ELY-keskukseen käymättä asiakkailla.
Kerrankin kaikki vastaukset palautettiin ajoissa!
Hiljaa hyvä tulee
Alueellinen maaseutuhallinto on rakentunut 1950-luvun asutuspiireistä tämän päivän ELY-keskuksiin. Hallinnon rakenteita on vuosien saatossa pohdittu suuntaan jos toiseen. Vaikka muutokset hallintorakenteissa ovat hitaita, joskus muutoksia on saatu myös toteutukseen. Näiden ansiosta olen päässyt hakemaan samaa omaa virkaani puolen kymmentä kertaa näiden vuosien aikana. Onneksi valitsijoilla on riittänyt viisautta ja erityisesti pitkämielisyyttä.
Alueellisen maaseutuhallinnon rakennetta pohdittiin 2010-luvun paikkeilla MMM:n vetämässä työryhmässä, jossa olin ELY-keskusten edustajana. Kannatin ajatusta ELY-keskusten ja kuntien maataloushallintojen yhdistämisestä, koska hallinnoimme samaa maaseutuohjelmaa ja asiakkaat ovat yhteisiä. Tätä ajatusta tuki pääosa työryhmästä valmistelun aikana. Lähestyvät kuntavaalit ja ministerin vahva ohjeistus saivat kuitenkin mielet muuttumaan, ja jäin lopulta yksin yhdistämisajatuksineni. Tuon työn tuloksena yksittäisten kuntien maataloushallintoja yhdisteltiin, ja näin syntyivät nykyiset reilut 50 YTA-aluetta. Tällä hetkellä YTA-alueet ovat yhdistymässä edelleen maakunnallisiksi, kuten ELY-keskuksetkin ovat. Tämä muutos on jo toteutunut Pohjois-Karjalassa.
Myös muutaman vuoden takainen maakuntahallinnon uudistuksen valmistelutyö oli mittava ja laaja operaatio, joka jäi kuitenkin toteutumatta siinä laajuudessaan kuin ajatus oli.
Menikö turha työ hukkaan? Ei varmaankaan, isot muutokset ja uudistukset vaativat aikansa.
Lopuksi
Onnittelut sinulle, jos jaksoit lukea tämän pitkähkön jutun loppuun asti.
Elämä on mahdollistanut minulle pitkän ja monipuolisen työuran. Yhdistävänä tekijänä työtehtävissäni on aina kuitenkin ollut maatalous- ja maaseutuasiat eri muodoissaan. Se on auttanut pitämään intoa ja kiinnostusta yllä. Olen saanut tehdä työtä, joka kiinnostaa ja jonka koen olevan vaikuttavaa ja tärkeää.
Tärkeitä ovat myös työtoverit ja työyhteisö. Kiitokset kaikille, joiden kanssa olen tätä työtä saanut tehdä, viime vuodet täällä ELY-keskuksessa.
Kannustan teitä työssä vielä jatkavia kollegoja hakeutumaan myös uusiin tehtäviin aika ajoin. Vaikka uusi työ tuo aina omat haasteensa, pitkällä tähtäimellä se on palkitsevaa. Myös oman osaamisen kehittämisestä tulee pitää huolta ja muistaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Se auttaa jaksamaan työelämän kasvavissa haasteissa.
Olen nyt jäämässä eläkkeelle. Elämässäni alkaa uusi vaihe, jota sitäkin odotan innolla.
Pekka Tahvanainen pitää puheenvuoron 22.2.2022 klo 13-15.30 järjestettävässä Pohjois-Karjalan maaseutu ennen, nyt ja tulevaisuudessa -seminaarissa, jota voi seurata etäyhteyksin. Linkki striimiin löytyy ely-keskus.fi -sivuston tapahtumakalenterista n. tuntia ennen tilaisuuden alkua.
Pekka Tahvanainen
Maaseutu ja energia -yksikön päällikkö
kirjoittaja siirtyy viettämään ansaittuja eläkepäiviä maaliskuun 2022 alussa
Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen blogi 