Muistikuva 60 vuoden takaa: Kaksi isokokoista ja -kouraista vierasta miestä yöpyy muutaman yön kotonamme. He olivat metsänparannuspiirin palkkalistoilla olevia ojankaivajia. Tehtävänään heillä oli kaivaa metsälaitumen keskellä olevalle suopalstalle veto-oja. Työnsä he tekivät räjäyttämällä uoman räjähteillä ja viimeistelivät sen lapiolla.
Kyseessä oli valtion varoista tuettu metsänparannushanke, joten tarkastaja kävi paikan päällä toteamassa työn tehdyksi. Tarkastaja oli kysynyt oppaana olleelta isoveljeltäni, ettei vaan olisi pellon raivaus mielessä.
Nyt voi jo tunnustaa, että peltoa sinne syntyi. Sarkaojitus tehtiin ”suo, kuokka ja neljä poikaa” -menetelmällä. Välillä väkinäisen ahertamisen tuloksena syntyi reilu hehtaari turvepeltoa, mikä oli huomattava lisäys aiempaan vajaan kymmenen hehtaarin peltoalaan. Palsta aidattiin piikkilanka-aidalla turvaan metsälaitumella laiduntavalta nuorkarjalta.
Vuosien ajan tämä ”Anninpuron suon” turvepelto tuotti heinää ja kauraa lypsykarjan tarpeisiin. Alkuvuosina heinät korjattiin pielekseen ja viljasato puitiin suon reunaan tuodulla puimakoneella. Rehusadon lisäksi suosta raivattu turvepelto lienee tuottanut osansa ilmastoamme nyt lämmittävistä kasvihuonekaasupäästöistä.
Maatalouden päästöihin tavoitellaan merkittävää pudotusta melko lyhyellä aikavälillä. Turvepellot ovat tässä tarkastelussa erityisen huomion kohteena. Niiden osalta tehtävillä ratkaisuilla on merkitystä, koska turvepeltojen osuus maatalouden päästöistä on korkea. Näin ollen niissä on myös huomattava päästövähennyspotentiaali. Toisaalta niillä on myös merkittävä rooli erityisesti karjatilojen rehuntuotannossa. Yksittäisen tilan tuotannon kannalta turvepellot voivat olla elintärkeitä.
Turvepeltojen määrittely on hankalaa. Joitakin määritelmiä on käytössä, koska erilaisia tilastoja turvepeltojen määrästä on olemassa. Mutta kun turvepeltojen määrittelyssä mennään tila- ja lohkotasolle, törmätään vaikeuksiin. Turvekerroksen maatuneisuus, paksuus ja laajuus vaihtelevat jopa yksittäisen peltolohkon sisällä.
Luotetaanko jo olemassa oleviin maa-analyyseihin vai pitääkö hallinnon lähteä asiaa tutkimaan ja antamaan ”tuomioita” lohkotasolla? Moni asia pitää ratkaista ennen kuin toimenpiteet turvepeltojen osalta voidaan toimeenpanna vaikuttavasti ja oikeudenmukaisesti tila- ja lohkotasolla.
Pohjois-Karjalassa eloperäisiä viljelysmaita on Luonnonvarakeskuksen (Luke) maannostieto-verkkopalvelun mukaan noin 11 000 ha. Tästä pääosa on turvemaita. Viljavuustutkimustietojen perusteella päädytään huomattavasti pienempään arvioon. Koko maassa turvepeltoja on noin 240 000 ha. Erityisen paljon niitä on Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa.
Peltoa poistuu viljelykäytöstä eri syistä koko ajan, ja samalla sitä raivataan lisää. Jyrsimällä tehtävän raivauksen helppous on keskittänyt raivauksen pääosin juuri turvealueille ja siten turvevaltaisiin maakuntiin. Korvauskelpoisuuden rajaaminen on hillinnyt tasaisesti raivausintoa.
Parhaillaan käsittelyssä oleva CAP27-suunnitelma tarjoaa turvepeltojen kohdalle ratkaisuiksi mm. muokkauksen vähentämistä, monivuotisten kasvien (nurmet) viljelyä, ympärivuotista kasvipeitteisyyttä ja kosteikkoviljelyä. Tutkimustuloksia ja käytännön kokemusta kosteikkoviljelystä ei Suomen olosuhteissa juurikaan ole. Keskusteluissa on noussut esiin myös raivauksen rajoittaminen joko totaalisella kiellolla tai tekemällä siitä maksullista.
Metsittäminen ei kuulu CAP-luonnoksen keinovalikoimaan. Olisiko metsitystuki kuitenkin otettava takaisin käyttöön yhtenä vaihtoehtona varsinkin syrjäisten turvepeltojen osalta? Huonosti viljeltyinä tai peräti heitteille jätettyinä ne eivätkä palvele hiilensidonnan eivätkä ruuantuotannon tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla.
Metsittäminen olisi pitkäkestoinen ja pysyvämpi ratkaisu. Metsitystuen käyttöä puoltaa myös nyt käytössä oleva vajaatuottoisten alueiden metsitystuen saama suosio. Hakemusten määrä on ylittänyt kaikki ennakko-odotukset.
Mitä kuuluu tänä päivänä kotitilan suopellolle? Asia oli suurin piirtein tiedossani, mutta kävin silti ihan mielenkiinnosta paikan päällä toteamassa tilanteen.
Edellisestä käynnistäni oli kulunut vuosikymmeniä, joten jo palstan löytäminen tuotti vaikeuksia. Sinne johtanutta tieuraa tai karjaporttia ei erottanut enää maastosta. Muutama maahan jäänyt aitapylväs metsän keskellä auttoi löytämään paikan.
Veto-oja oli edelleen tehtävässään, ja suosaroilla kasvaa toista harvennustaan odottava sankka sekametsä. Huonon sijaintinsa takia ja nykykalustolla hankalasti viljeltävänä palsta metsitettiin 1980- luvulla metsitystuen avulla.
Aikansa tämä turvepelto hoiti tehtäväänsä rehuntuotannossa. Nyt turve puskee puuta ja sitoo hiiltä.
Pekka Tahvanainen
yksikön päällikkö
Maaseutu ja energia -yksikkö
Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen blogi 